Tänää oli ihan kiva päivä koulussa. Oli nimittäin halaa vaihtaria päivä. Kyllähän nuita haleja sai sit ihmisiltä :)) Oon nyt hiljattain alkanut paremmin sopeutuun tänne elämään. Tai siis ei oo enää nii vaikeeta mennä mukaan keskusteluihin ja porukoihin. Uskallan puhua enemmän ja enemmille (hyvääsuomenkieltäanteeksi) ja se on helpottanu mun elämää täällä tosi paljon. On oikeesti ihan totta, että itte pitää mennä vastaan ihmisiä, eikä olettaa et kyllä ne tulee mulle jutteleen kun oon vaihtari ja kyllä ne pyytää mua kaikkilalle jne.. Ei mulle ainakaa nii käyny, mutta toisaalta en niin olettanukkaa. Oon aina ollu hyvä siinä, että en oleta enkä odota asioiden tapahtuvan, koska en halua pettyä. Ja näin jaksan myös hymyillä huononki päivän jälkeen. Oon ihan innoissaan siitä tulevasta Boston ja New York matkasta, kun oon nyt tutustunu enemmän meijjän luokkalaisiin ja ne on ihan mahtavia!
Mua vaivaa yks asia, mikä mua myös hävettää ja pelottaa.. Milenan lähtö on kahen kuukauden päässä ja tiiän et se tulee oleen tosi raskasta mulle. Siitä on tullu mulle niin rakas ja tärkee, ihan kun sisko. Mutta toinen asia on, että me ollaan ehkä liiankin läheisiä (tai ei ehkä vaan ihan oikeesti) kun hengataan aina kahestaan tai jos ei kahestaan niin yhessä kuitenkin. Meillä ei oo yhtään tunteja yhessä, mikä tällä hetkellä on ihan hyväkin. Me ei koskaan voida saaha muita kavereita, kun ollaan aina yhessä. Meillä on ihan kauheesti yhteisiä kavereita, mutta ei sit niitä omia oikeestaan. Se onkin mun ongelma sitten kun se lähtee, kun yhtäkkiä huomaankin olevani ihan yksin. Joten nytpä olenkin alkanut ryhdistäytyä, kun olen tiedostanut tän ongelman. Esim. koripallossakin, kun mä oon seniori, oon automaattisesti varsityssä, vaikka se sitten tarkottaiski istumista vaihtopenkillä, me ei olla Milenan kanssa luutavasti samassa, kun se on sophomore täällä, eikä se oo mikään huippupelaaja myöskään :) Anyway, pointti on se että asia joka mua pelottaa ja hävettää ja vielä ahistaakin on, että välillä musta tuntuu, että on parempi kun Milena lähtee. Ja musta tuntuu niin hirveeltä ajatella silleen ja pahalta varsinkin..
Eilen illalla istuin olohuoneessa lukemassa kirjaa, kun Steve katto telkkaria ja se taas halus että opetan uuden suomen sanan. ''what about a dog?'' se kysy. ''Koira'' mä vastasin ja huomasin sit sen ilmeen ja aloin nauraan :D ''Would a cat be easier?'' ''Kissa''. ''Khisa?'' ''No you pronounce the H after K, that's not right'' ''It's impossible to pronounce it without: Khisa.'' ''Amm.. You have to say both of the S:s. There's two of them in there'' ''How d'you say two S:s?'' ''Haha, that's easy just Kis-sa''.
Oppituntimme numero 3 :DD
Jossain vaiheessa alko uutiset, enkä ollenkaa kuunnellu niitä, mut sitten eurooppalainen korvani poimi sanojen joukosta Kreikan tilanteen ja Italian laskun samalle tasolle. Me alotettiin sit pitkä juttutuokio Suomen ja usan yhteiskunnallisista ja valtiollisista ongelmista ja sosiaalirahoista ja muista sellasista. Ja miten EU syö rahaa ja miten paljon Yhdysvallat on velkaa jne. Oli ihan mielenkiintosta, ja kerrankin olin ylpee itestäni kun tiesin jotain suomen asioista :) Kiitos Kaisa Jaakon yhteiskuntaopin tunnit viimevuojelta! Mutta oli tosi mielenkiintosta jutella asioista Steven kanssa, ja tietenkin osottaa etten ookkaan mikkään ihan uuno :DD
Huomenna on keskiviikko ja taas homeroom eli oppitunnit on noin viittä minsaa lyhyemmät. Ja oon sopinu lounaan Lincolnin kanssa ja sitten koulun jälkeen on koripallon open gym (johon en tänää vaibautunu kun mulla oli kauhee pääkipu) joten päivä kuulostaa ihan kivalta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti