Not over you ♥

Eilinen oli ihan hirveetä. Mentiin 11 lentokentälle jossa ootti Milena ja sen hostperhe. Heti ku näin sen kyyneleet alko valuun. Siinä se oikeesti siki, etten nää sitä ainakaa puoleen vuoteen. Kaikki muut meni halaamaan, mä pysyin vähän taka-alalla. Sit Debbie (milenan host äiti) kiskas mut hihasta halaamaan Milenaa ja alettiin tyttöseni kanssa itkeen ihan hulluna. Oli ihanaa kun kentälle tuli paljon meidän kavereita, basecally kaikki jotka oli täällä viime lauantaina. Oltiin kentällä varmaan tunti, oli ihan hirveetä sanoo hyvästit, vaikka se ei kauaksi jääkkään.

Itkeminen on vaikee lopettaa kun pääsee alkuun :) Mä oon aina ollu hyvä peittään tunteeni ja pitään ne sisälläni ihan ittelläni. Mutta tällasissa tilanteissa en jaksa välittää. Mentiin sit lounaalle Staceyn ja muiden jäljelle jääneiden vaihtareiden kanssa. Subwayssa olin jo rauhottunu, piti vaan päästä vessaan :)

Koulussa pystyin jo nauraan ja hymyileen, mutta aina kun asia tuli taas mieleen menin hiljaseksi ja kurkkuun nousi pala. Ulospäin se oli helppo olla näyttämättä. Milena kirjotti mulle kirjeen, jonka sain lukee vasta kun se oli jo menny. Yritin kolmesti koulussa ja aina pääsin ekan lauseen loppuun kun sit päätin et säästän sen illaksi kun voin yksin märistä omassa huoneessa kenenkää huomaamatta.

And it's not like she's dead you know.. Se on vaan nyt tosi kaukana, ymmärrän kyllä, että tämä ei ole maailmanloppu ja saatan ylireagoida. Se pitää vaan itse kokea, miten läheiseksi jonkun kanssa voi tulla, miten jollekin, aluksi ihan tuntemattomalle kertoo jokaisen pienenkin yksityiskohdan omasta elämästään ja miten kaverisuhteesta ystävyyssuhteeksi ja vielä sen jälkeen yhtä läheisiksi kun siskoiksi voi muuttua niin lyhyessä ajassa. Milena tulee aina oleen mulle pikkusisko, ihan sama kuinka kaukana ollaan toisistamme tai kuinka paljon aikaa kuluu, tämä jälki ei mun sydämestä kulu. Ja sitäpaitsi, meillä on treffit ensin Milenan luona Saksassa ens kesänä ja sitten muiden vaihtareitten kanssa Pariisissa!

♥ Johannanna